Se oli se perjantai. Oli into. Oli tahto. Oli valtava väsymys ihan kaikilla!
Itse tiesin tai ainakin otaksuin väsymykseni johtuvan ihan vain huonosti nukutuista öistä, huonosta palautumisesta. Lasten kohdalla ajattelin tämän nykyisen normin eli etäkoulun ja jatkuvan kotona hengailun vaan jälleen menevän yli sietokyvyn. Meneehän se nyt vanhemmillakin jos joutuu istumaan paikallaan ja tuijottamaan ruutua ja katsomaan samoja seiniä, ja etenkin naamoja, päivästä toiseen. Hetken mietin kuitenkin lounasta kasatessani, että mitä vaihtoehtoja meillä olisi. En vain päässyt yli siitä ajatuksesta, että me kaikki kaipaamme luonnon helmaan. Tai en ainakaan päässyt eroon omasta luonnon ja raittiin ilman kaipuustani. Joten, ei muuta kuin kiireellä kamat kasaan ja autoon.
Olimme menossa Uvas Canyon County Parkiin. Se oli meidän kaikkien yksi lempikohteistamme. Niin helppoa olemista kaikille, oli puro, oli metsä, oli rauha. Sateli vettä. Tiesin, että puisto olisi, jos ei täysin niin ainakin lähes, tyhjä. Pikkutielle kääntyessäni pysähdyin lukemaan kylttiä. Varaus vaadittiin joka päivä! Ja se piti asettaa näytille tuulilasiin.
Hetken mietin, että ajanko pikkutien ja selitän, että unohdin lapun tulostimeen vai olenko sääntöjä noudattava, joka kääntyy ja käy tekemässä varauksen. Jos portilla on joku, riippuu ihan henkilöstä päästetäänkö meitä sisään. Jos taas siinä ei ole ketään niin riittääköhän niille käsin kirjoitettu lappu tuulilasiin, että sorry, nyt kävi näin. Päätin osittain ehkä esimerkkiä lapsille näyttääkseni manaten kääntyä kotiin. Laitoin miehelle siinä paikallani istuessani tehdyn varauksen ja pyysin tulostamaan valmiiksi.
Kuin tämä pieni ylimääräinen keikka ei olisi jo ollut merkki siitä, kuinka loppupäivä sujuisi, ajelimme lopulta kaunista vehreää tietä pitkin läpi ruotsalaiskylän ja lopulta puiston portista läpi. Ei henkilökuntaa mailla halmeilla. Laitoin kuitin ikkunaan, autoin lapsille sadevaatteet päälle ja hengitin. Hengitin raikasta sadeilmaa. Tuntui, että oma ajatus lähti lentoon samantien, kuin paino olisi poistunut harteilta. Sitten se alkoi. Oli väsymy, oli nälkä, oli raskasta lähteä kävelemään. Kitinä yritti saada sisällykseni kiehumaan, mutta sitkeästi päätin, että viimeistään puron varressa kaikki huuhtoutuu. Kävelimme parkkipaikalta alas ja lähdimme seuraamaan puroa ylävirtaan. Ei ihan sitä mitä toivoin alunperin, mutta olkoot, ajattelin. Kunhan nyt saadaan kaikki laskettua turhaumat virran vietäväksi. Leikimme, pelasimme peliä, söimme eväitä, leikimme lisää. Kuten aina jonkun saapas hörppäsi vettä. Toinen kompastui juureen ja lensi puroon. Kukaan ei halunnut lähteä kotiin. Kaikki tiesivät, että retki oli kohtaamassa loppunsa.
Ja joskus ihan vain se, että retki on loppumassa saa sellaisen sunnuntaiahdistuksen päälle.
Se samainen paha olo, ahdistus, harmitus alkoi nostaa päätään. Ja se väsymys. Kun ei jalka nousisi, ihan tyhmää, kaikki on tyhmiä, äiti on tyhmä. Kuuntelin, yritin ymmärtää, yritin sanoittaa, yritin kysyä. Tajusin todellakin olevani tai ainakin olleeni tyhmä kun en vain keksinyt rakentaa majaa koulupäivän päätyttyä ja kääriä kaikkia peittoon piiloon maailmalta. Muistin kyllä, että meillä ei ole aikoihin ollut näitä retkiä, jotka menee näin tunteisiin ja näin innottomasti. Meillä on ollut todella paljon hyviä retkiä tämän vuoden aikana kun muuten on ollut ihan todella syvältä. Mutta tämä retki muistutti, että meillä on vielä tunteet, emmekä pelkää näyttää niitä luontoäidille.
Uskokaa tai älkää, pääsimme autolle ihan kaikki ihan omin jaloin. Autoin lapsille kuivaa ylle, muistutin käsidesistä tietäen sen lisäävän tuskaa. Lopulta jätin lapset hieromaan käsidesiä käsiinsä ja huutamaan sielunsa kyllyydestä autoon ja istahdin parkkipaikan vieressä olevalle kivelle.
Ei ole aina helppoa olla lapsi. Ei ole todellakaan aina helppoa olla niiden lasten vanhempi. Välillä mietin, että kumpi tässä kärsiikään niistä kasvukivuista eniten.
Lopputuloksena keskustelimme päivästä lasten kanssa ja he totesivat vaan, että harmitti lähteä kotiin. Ja vielä enemmän harmitti kun oli tullut kylmä. ”Hyvä, että mentiin”, totesivat kun kyseenalaistin koko retken miellekkyyttä.
Aina kannattaa siis mennä metsään. Jos ei muuta niin siellä on ehkä itse hiukan rauhallisempi ja jaksaa kuunnella paremmin. Ja ehkä siellä se paha olokin tuntuu kuitenkin hiukan pienemmältä.
Teehetken aika 