Eräs maaliskuun viikko

Herään aamulla miehen lähtiessä töihin. 6.23. Äh, vielä väsyttäisi, mutta uni ei enää tartu silmään. Ei vaikka kuinka yritän saada kesken jääneestä unesta kiinni. Päätän nousta ja tehtyä pienen venyttävän treenin. Hipsin villasukat jalassa alas. Huokaisen päästyäni matolle. Ensimmäinen alaspäin katsova koira. Kuulen yläkerrasta sängyn narahduksen. Seuraavassa hetkessä pieni ihminen kipittää kohti vanhempien makuuhuonetta ja hänen maailmansa romahtaa kun sänky on tyhjä.

En ehdi pelastamaan tilannetta.

Suljen pienen syliini ja kannan peittoni alle. Silitän selkää. Seuraava pieni hyppää sängystään alas ja seuraavassa hetkessä hänkin on huoneessa. ”Heräsin siihen huutoon!”

Tämä viikko on ollut tällainen. Uuvuttava. Raskas. Niin tavallinen, mutta niin kummallinen, ettemme osaa selkeästikään olla. Tavallaan kuitenkin täysin normaali.

*****

Maanantai alkoi reippaasti. Ylös, ulos ja retkelle! En muista milloin olisimme lähteneet mihinkään niin sulavasti. Olimme tehneet treffit ystävän ja hänen lastensa kanssa metsään. Meidän lempi metsään (pysähdyin muuten nyt miettimään, että ei minulla koskaan Suomessa ole ollut lempimetsää. On ollut metsä, jossa on lempipaikkoja, mutta että kokonainen metsä..), jossa näkee monen vihreän sävyjä, jossa puro solisee iloisesti, jossa on helppo olla ja hengittää. Sinne me suuntasimme ja esikoinen suunnitteli kuinka sitten voisi näyttää ystäville kaikki vesiputoukset.
maaliskuun8-8013
Matka metsään taittui iloisesti. Katselimme lehmiä, hevosia, aaseja. Melkein törmäsimme kalkkunaan. Odottelimme ystävää hetken parkkipaikalla vesilätäkköön hyppien, keppejä etsien ja aarteita metsästäen. Kuuntelimme kuinka iloisesti soliseva puro oikein kumisi. Sateet ovat tehneet tehtävänsä ja nyt sitä vettä riittäisi. Sitä riitti ihan niin, että päätimme kulkea tylsemmän osuuden reitistä ensin ja sitten sen mielenkiintoisemman puron vierustan takaisin ja kastella varpaamme sitten vasta viime metreillä puron ylityksessä.
maaliskuun8-8016
Matkasimme ylös, katselimme puroa. Ihmiset ohittivat meidät ja kurahousuiset lapsemme hymyillen. Jossain kohtaa huomasin esikoisen silmäkulmassa roskan, joka ei ollutkaan roska vaan kärpänen. ”No, kaikenlaisia mäkäräisiä”, mietin ja jatkoin pohdintaa missä olisi hyvä pysähtyä syömään.

Istuimme puron varrelle. Siihen kun olisi saanut teltan. Siinä oli kaikki. Oli puro, oli metsä, oli rauha. Oli ystävä. Miten monta kertaa olemmekaan yrittäneet nähdä, päästä yhdessä retkelle ja aina kun on ollut jotain sovittuna niin on tullutkin jotain. En voinut olla miettimättä, että onneksi nyt onnistui. Puro veti lapsia puoleensa. Ja olihan se ihmeellinen. En ole koskaan nähnyt siinä purossa niin suurta virtaa ja niin paljon vettä. Muita ulkoilijoita tuli vastaan ja joku kertoi, että olivat tulleet katsomaan niitä suurempia vesiputouksia, mutta tämä koko pätkä oli niin hieno, ettei ole toista.

Retki oli mitä hienoin alku viikolle. Se antoi loistavan flown koko loppu päivälle.

*****

maaliskuun8-8038
Koitti tiistai aamu. Olin väsynyt kuten niin monena tiistaiaamuna kun maanantai-illat venyvät savitöiden vuoksi myöhäiseksi. Lapset kiipesivät sänkyyn ja esikoinen kertoi silmän olevan ihan myttyrällä. Se oli turvonnut umpeen. Aikamoinen reaktio mäkäräisen puremaan totesin ja ryhdyimme aamutoimiin. Oli hänen superstar viikkonsa koulussa ja oli vielä vähän hommaa posterissa, joka sinne piti viedä. Ehdimme myöhästymättä kouluun ja kerroin tilanteen lapsen silmästä, että en tiennyt kutiaako se vai onko vain epämukavan tuntuinen kun lapsi ei osaa sanoa ja suunnitelmani käydä ostamassa antihistamiinia ja antavani sitä iltapäivällä. Opettaja juoksi perääni ja pyysi hakemaan sitä heti, silmä selkeästi kutittaa ja lapsi hankaa sitä koko ajan. Siinä sitten selitän kuopukselle, että nyt suunnitelmat jäähylle ja lähdetään kauppaan, että päästään tuomaan esikoiselle lääkettä. Kuopus onneksi tykkää sekä kaupassa käymisestä että esikoisen preschoolista, että hänen puolestaan oltaisiin voitu viettää koko aamu niiden siellä.

*****

maaliskuun8-8083
Keskiviikkoaamu alkoi jotakuinkin samoissa tunnelmissa kuin tiistaikin, ellei jopa heikommissa. Mietin jo kaikki kauhuskenaariot silmän kohtalosta ja purreesta ötökästä. Päätin peruuttaa ohjelmat ja lähteä lääkäriin. Kiitin lapsia, jotka rauhoittuivat tutkimushuoneeseen astuessamme. Aamu oli, kuten aina rutiineista poiketessamme, kaoottinen ja jossain kohtaa mietin mahtaako koko silmää enää lääkäriin päästessämme ollakaan. Pääsimme ehjänä paikalle, lapsi sai varoiksi antibiootit, minä hoito-ohjeet ja siinä lääkäriaseman parkkipaikalla lounastaessamme, mietin miten onnekkaita lopulta olemmekaan. Vaikka itseä hermostutti säätö, saimme kuitenkin asianmukaista hoitoa helposti ja vielä kehoituksen palata asiaan jos tilanne sitä vaatisi.

Kotiin ajaessa kyselin lasten toiveita iltapäiväulkoilusta. ”Leikkipuistoon!” kuului yksimielinen vastaus. Lapset siis rattaisiin, koska pyöräily ei ollut vaihtoehto, minä tarvitsin liikettä ja kuopus unet. Ei se kevyin vaihtoehto, mutta ehkä kuitenkin juuri se mitä tarvitsimme. Puistossa kyllä mietin, että ihan mikä vain kuralätäköllinen paikka olisi meille kelvannut koska kiipeilyteline jäi koskematta.

*****

maaliskuun8-5523
Torstaiaamuna ihailimme jälleen alhaalla roikkuvien pilvien välistä pilkistäviä kukkuloita. Päätimme, että kunhan tämä arki on tästä saatu elettyä, lähdemme mekin sinne. Ja niin me teimme. Lähdimme iltapäiväksi metsään. Päästimme tuskastumisemme vapaiksi. Annoimme rauhan laskeutua ja ihailimme sateisen sumuista maisemaa. Laskeuduimme meidän viikonloppuun.

Nyt oli eletty esikoisen superstar viikko, hän oli ollut keskipisteenä niin silmänsä, syntymäpäivänsä kuin myös tämän superstar-tittelin myötä.

*****
maaliskuun8-5463
Elämme perjantaita. Vietämme kotipäivää. Oma ajatus harhailee jo turvotuksen laskeneen silmän voinnin, oman elämän suunnan, lapsen lämpöilyn ja huomisen ruokalistan väliä. Oloni on levoton, mutta väsynyt. Mietin kulunutta viikkoa. Niin paljon epävarmuutta omista päätöksistä. Niin paljon hienoja hetkiä, hymyjä leviämässä kaikkien kasvoille helpotuksesta. Niin paljon jännityksen täyteisiä hetkiä kun ei oikein tiedä mitä tapahtuu. Yhdessä elettyjä hetkiä. Elämää. Selvitytymistä pienistä suurista asioista. Ei ihme, että väsyttää.
maaliskuun8-5492
Lopulta olen ylpeä ja äärettömän onnellinen lapsistamme. Satoi tai paistoi he pyytävät päästä metsäretkille, leikkimään ulos, leikkipuistoon. Esikoinen ei kertaakaan ole valittanut silmäänsä, on vain sanonut kysyttäessä, että tuntuu epämukavalle. Ottaa myös lääkkeensä mukisematta. Ja hoiti kaikesta huolimatta koulunsa ilman mitään vastaan väittämistä. Kuopus on uskomattoman hienosti ottanut vastaan kaikki muutokset, silittänyt esikoista ja auttanut kykyjensä mukaan. He ovat omina huonoina hetkinäänkin pitäneet huolta toisistaan. Ovat aikamoinen tiimi.
maaliskuun8-5472
Nyt perjantai-iltapäivänä nappaan lapseni syliini. Istumme yhdessä sylikkäin ihmettelemässä elämää, lukemassa kirjaa. En ehkä pysty pelastamaan kaikilta maailman romahtamisilta, mutta pystyn auttamaan niiden yli ja eteenpäin. Ainakin teen parhaani, toivottavasti se riittää.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s