Kuuleks sä?

”Äiti, kuuleks sä?”
”Mulla on asiaa ensin!”
”Mä haluan syliin.”
”Äiti, mitä se sana tarkoittaa?”
”Äiti, miksi?”
”Kuuleks sä?”
”Äiti, äiti, äiti…”

Miten se sanonta nyt menee? ”Pitkät on päivät, mutta lyhyet on vuodet.” Siltä on tuntunut. Siis pitkiltä päiviltä. Ja kuitenkin sitä havahtuu siihen, että esikoinen auttaa kuopusta ja kuopus pyytää esikoiselta apua. (Tämä siis kun olen kertonut muutamaan otteeseen tulevani ihan kohta auttamaan kunhan saan tekeillä olevan asian tehtyä.) Onhan ne nyt kasvaneet vaikka pieniä ovatkin. Kuitenkin…
davenporttammikuu-4330
Perjantaiaamuna puoliso lähti töihin 6:30. Näin hän tekee valtaosana aamuista. Kahden vuoden aikana on ollut muutamia päiviä kun lapset ovat siitä huolimatta nukkuneet puoli kahdeksaan, mutta sitten on myös näitä päiviä kun sekuntti ulko-oven kiinni napsahtamisen jälkeen kuuluu lasten huoneesta sängyn narahdus ja tömähdys kun toinen lapsista hyppää sängystä alas. Ja siitä sekunnin päästä he ovat jo meidän makuuhuoneessa. Höpöttämässä. Alkaa kysymyksellä ”Missä isä on?” ja jatkuu, että ”Mitäs me sitten tänään tehdään?” Tällä kertaa, myös muidenkin kuin minun, toiveissa oli myös hidas aamu ja sen minä lupasin.

Lapset saivat tapella leikkiä rauhassa. En hoputtanut syömään, en hoputtanut saamaan valmiiksi, en hoputtanut vaatettamaan. Olimme lähdössä rannalle, mutta meillä ei ollut mitään aikataulua, kunhan olisimme ennen lounasta liikkeellä. Ja me onnistuimme siinä! Lähtiessä pakkasin pukematta jääneet sukat kassiin vaihtovaatteiden sekaan ja mietin lasten vetäessä talvipipoja päähänsä, että siinähän kulkevat tupsut heiluen. Sen verran olen oppinut, että aina kannattaa varautua kaikkeen ja pakkasinkin mukaan ne vaihtovaatteet, tuulenpitävät takit sekä villapaidat. Kaikkeen säähän jotain.
davenporttammikuu-4343
Ajomatkan aikana keskustelimme koulumaailmasta, rotista, luonnosta, meidän elämästämme, telttaretkistä, muista kuskeista… Aikaa kului vaan tunti ja tunsin kuin olisin ollut elämäni pahimmassa tentissä. Kysymyksiä ammuttiin kuin tykin suusta. En ehtinyt edes miettiä mitään muuta kuin vastauksia ja sitä keskustelua mitä kävin. Edessä toiset autot kokivat vähältä piti tilanteita, mutta meidän autossa raikui ”Kuuleks sä?” ”Äiti!?” ”Miksi tuli pimeää?” ”Miksi aurinko ei lämmitä?”

Rannalla kuulin aaltojen pauhun. Kuopusta hieman jännitti. Muistelimme edellistä kertaa samalla rannalla lähes vuosi sitten. Olin pakannut silloinkin aivan liikaa tavaraa – vielä enemmän kuin tällä kerralla. Kannoin kuopusta rannan päästä päähän kun hän ei jaksanut kävellä hiekalla. Nyt he kulkivat itse. Tekivät havaintoja itse. Kertoivat mielipiteitä, kyselivät.

Lapset puhuivat taukoamatta, kertoivat koko ajan mitä tekevät. Heiltä ei puuttunut mielikuvitusta. Mietin, että missä on ne omat ajatukset? Ne jotka joskus aiemmin luontoon päästessä ovat lähteneet lentoon, liitämään, kuljettamaan uusille urille. Istuin hiljaa, tuijotin hiljaa lapsia, jotka leikkivät rannan läpi menevässä purossa, eikä päässäni kulkenut mitään, ei yhden yhtäkään, järkevää ajatusta. Aallot löivät rantaan koko ajan kovemmalla voimalla. Seurasin vieressä leikkiviä lapsia, heidän isoisänsä rauhallista olemusta kun aallot kaatoivat pikkutytön, kuulin rauhallisen kehoituksen nousemaan ylös, huomasin valmiina olevan olemuksen. Se rauha ja varmuus oli tarttuvaa.
davenporttammikuu-4334
Tiedän, elämän vain olevan tällaista. Pikkulapsiaika. Lapsena on energiaa enemmän kuin huippu-urheilijalla ja se pitää saada purettua järkevästi. On kokeilun halu. Halua saada tietää mitä tapahtuu, miltä tuntuu. Eikä siihen auta toisen kokemusten kuunteleminen. Lapsena ei millään ole väliä, mitä sitten, että aalto vei jalat alta. Tärkeintä on muistaa itse aikuisena olla läsnä, olla se takaportti, apu, tuki. Ja jos aikuisillakin on tiedonhalua niin sitä on lapsillakin. He näkevät päivittäin asioita, joista eivät tiedä, joita eivät ymmärrä ja koska halutaan tietää, mutta ei vielä omata itse taitoja tiedonhakuun niin silloin pitää kysyä. Pitää voida esittää ne kysymykset uudestaan ja uudestaan, niin monta kertaa, että ymmärtää. Ja silloin on aikuisen tehtävä olla läsnä, miettiä yhdessä lapsen kanssa miksi näin on. Antaa keinoja etsiä vastauksia ja pohtia asioita.

Aikuisen tehtävänä on olla läsnä. En sano, että se on helppoa. Se on uuvuttavaa. On uuvuttavaa olla koko ajan läsnä, valmiina ottamaan koppi. Valmiina olla tietosanakirja, neiti Aika, tarjoilija, kokki… Perjantai-iltana lasten syödessä iltapalaa otin pyykkiä pois kuivaustelineeltä (jep se on näppärästi siinä keittiössä) ja huokailin. Hain märät pyykit koneesta todeten ”Siinä sitä pyykkiä taas on, enkä mä jaksa tehdä sille yhtään mitään. Nyt multa loppui voimat.” Perhe tuijotti minua ihmeissään. Hetken siinä toisiamme tuijoteltuamme aloin ripustamaan pyykkiä. Saatuani sen valmiiksi esikoinen tuli luokseni, kiipesi syliini ”Eihän sulla ollut yhtään voimia tehdä tuota? Miksi teit sen kuitenkin?” Hymähdin ja silitin hänen selkäänsä vastaten jotain vaatteiden pilalle menemisestä jos ne jää märiksi mytyiksi. Kysymysten lähde on ehtymätön, mutta jotain sinne myös tarttuu. Keskustelimme pyykeistä aikamme ja lopuksi sain kehoituksen vaan levätä.
davenporttammikuu-4332
Kuuntelen lastani siis, lasken rimaani ja lepään. Opettelen ottamaan rennosti, sietämään hitaita aamuja, kestämään hitaita lähtöjä ja opetan lapsiani rentoutumaan myös. Se on ehkä kuitenkin sen hyvinvoinnin perusta.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s