Unta ja lepoa

”Oli huono yö. Paha olla.” Sanoo lapsi kävellessään makuuhuoneeseemme herättyään. Onneksi olen herännyt itse vielä aikaisemmin treenaamaan, vaikuttaa edessä olevan vähän vaikea aamu. Halaan. ”Et tainnut nukuttua ihan normaaliin tapaan?” totean kysyvästi. Lapsi vastaa kieltäväsi ja käpertyy syliin. Tunnustelen peiton lämmintä ihoa. Katselen silmiin. En näe muuta kuin hitusen turvoksissa olevat silmän ympärykset. Lapsi nousee, pohtii aamutoimien tekemistä, katsoo ulos ikkunasta. ”Onko vielä yö? Miksi on yö?” Kerron sateisena päivänä usein olevan hämärämpää, synkempää kun aurinko ei pääse paistamaan pilvien lomasta. ”En voi mennä ulos koska sataa.” Hälytyskelloni soivat.fullsizeoutput_23fbUlkoilemme säällä kuin säällä ja yleensä mitä enemmän sataa, mitä suurempi todennäköisyys, että rapa lentää kasvoille asti kuralammikkoon hypätessä sitä suuremmalla innolla lapset tahtovat ulos. Yleensä hyppien tasajalkaa ”Jes! Sadevaatteet päälle ja ulos!” Tänä aamuna kun lapsi toteaa väsyneesti, ettei voi mennä ulos sateen vuoksi havahdun pohtimaan, että hän ehkä oikeasti on kipeä. Kukaan ei voi millään mittarinlukemalla sanoa koska lapsi on niin sairas, että on syytä rauhoittaa meno ja antaa levolle aikaa. Rauhallisemmalle olemiselle. Mietin itseäni kuinka usein olen puskenut itseni kouluun, töihin, treenaamaan, ulos vaikka järkevintä olisi ollut antaa levolle aikaa.

Oman kehon kuuntelusta puhutaan paljon, mutta kuinka moni sitä todella noudattaa. Kuinka moni ilmoittaa nykypäivänä töihin, että nyt tarvitsen unta, että jaksan taas. Aika harva. Aika harva aikuisista tai tietyn iän ylittäneistä (en vielä tiedä mikä tämä ikä on) kaatuu kesken lenkin tai työpäivän makaamaan ja huutamaan, että ”Nyt en kyllä enää jaksa eikä huvita tämä touhu yhtään! Haluan kotiin!” Sen sijaan sitä yrittää jaksaa, puskea läpi vaikka lihaksissa kolottaa ja koko keho viestittää huutomerkein, että ”Lepää nyt hyvä ihminen, maailma on valmis ja jos ei ole niin se pärjää hetken ilman sinua!”fullsizeoutput_23fdOlen ennenkin huomannut lapsessani erityisen kiukkuisuusasteen hänen ollessa tulossa kipeäksi. Kuitenkin aina se jää jonnekin taustalle, enkä muista sen kiukkupuuskan ollessa kohdalla, että nyt tämä tässä on merkki hetkestä kun kannattaa tehdä u-käännös suunnitelmissa. Mutta kuuntelematta lasta, miten ikinä pystyn hänelle opettamaan oman kehon kuuntelua? Jos en kuuntele lapsen omaa tuntemusta omista rajoistaan, omasta olotilastaan, miten voin olla varma, että hän osaa kuunnella kehoaan kasvettuaan vanhemmaksi kun ego huutaa vastaan? Lapsen oma mielipide omasta voinnistaan meni tänään enemmän nappiin kuin olisin voinut ikinä uskoa. Kuumetta hänellä ei ollut kuin nimeksi, mutta syömättömän aamupalan jälkeen oksensi iltapalan jämät.

Triplaamme viime viikon ruutuajan yhdessä päivässä, mutta en kanna huolta. Sateet jatkuvat, tulen seisomaan kaatosateessa lasten iloa seuraten, vesipisarat poskilla valuen  vielä niin monta tuntia, ettei niitä kannata edes laskea. Nyt otamme kaiken irti tästä vähän uneliaasta menosta sisällä (ja toivomme pääsevämme sairastuvasta eroon mahdollisimman nopeasti). En voi kuin miettiä miten monta kertaa olen kuullut ihmisten puhuvan talviunille painumisesta. Siltä tuntuu juuri nyt tässä osoitteessa. fullsizeoutput_23f9Pitäkää huolta itsestänne!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s