”Olen asunut pellon laidalla, aivan metsän kupeessa”, vastaan kun joku kysyy lapsuudestani. Se kertonee paljon. On ollut vastuuta ja omavaraisuutta. On ollut metsäretkiä ja majoja. Molemmat puolet ovat jättäneet jäljen siihen millainen ihminen olen nyt ja kuinka ajattelen maailmasta, elämästä. Elän kaupungissa, vaikkakin sen laitamilla. Yritän lapsille näyttää kuinka kasvit kasvavat kylvämällä siemeniä ruukkuihin ja kuinka niistä tulee huolehtia. En koe onnistuneeni tässä osiossa kovinkaan hyvin, mutta vielä on aikaa. Vielä jonain päivänä on oma piha, oma lupa.
Elän kaupungissa, janoan ulos ja luontoon päivittäin. Lapsenikin pyytävät ensimmäisenä aamulla pääsevänsä ulos milloin mihinkin, lisäksi he toivovat jos ei nyt aivan päivittäin niin viikottain pääsevänsä luontoon. Ja metsässä me käymme usein. Se tuntuu olevan meille se omin paikka. Lapset liikkuvat siellä tottuneesti ja selkeästi ajatukset saavat siellä uutta puhtia kun puheensorina on taukoamatonta.
Pidän siitä, että luonto on lähellä. Helposti saavutettavissa. Kulkiessamme metsässä puhumme usein miksi oravat juoksevat karkuun, mitä linnut mahtavat jutella keskenään, päädymme siihen kuinka me olemme menneet kylään kaikkien luontokappaleiden luokse. Meidän on kunnioitettava heidän kotiaan. Saamme kerätä muistoja, ottaa kuvia, jättää jalanjälkiä, mutta roskamme on kannettava kotiin ja mitään elävää ei saa satuttaa, nyppiä.
Tällä viikolla isovanhempien viimeisen päivän kunniaksi lähdimme Rancho San Antoniolle. Siellä on kiva farmi, jolla pääsee tutustumaan kotieläimiin, kuten lehmiin, lampaisiin, vuohiin sun muihin. Huomattiin siinä sitten, että se onkin maanantaisin kiinni eli nähtiin eläimiä vähän kauempaa, mutta retki se on joka kannattaa ja meillä oli tosi hyvä meno. Parkkipaikalta farmille on noin mailin matka ja molemmat lapset kulkivat fillareillaan molempiin suuntiin niin, että välillä piti ihan juosta, että sai pidettyä edes katse yhteyden.
Siitäpä sitten saikin vähän ajateltavaa kun villikalkkunoita kuvatessani eräs lenkkeilijä pysähtyi ja alkoi kertomaan ensin näkemistään vauvakalkkunoista. Oli kuulemma todella söpöjä ne. Samaan ihailevaan hengenvetoon hän jatkoi kerran törmänneensä siellä farmin lähellä mountain lioniin eli puumaan. Ensin hänen edestään oli juossut pari peuraa, sen jälkeen kun hän oli katsonut, että mikä siellä puskassa vielä rapisee oli sieltä loikannut puuma. Onneksi oli ollut katse tiukasti peuroissa niin hän oli säästynyt siitä välistä. Kuulemma ne mäellä vähän korkeammalla menevät ulkoilureitit suljetaan silloin kun puumat käyttäytyvät vähän erikoisemmin. Hyvä sekin tietää.
Uskon meidän ryhmärämämme pitävän niin paljon ääntä, että emme tule kohtaamaan näitä luontokappaleita. En kuitenkaan halua olla se, jonka lapsi mystisesti katoaa juostuaan mutkan taakse. Kuljen siis lasteni rinnalla, opetan heitä kuuntelemaan ääniä, havainnoimaan ympäristöä, kerron mitä tehdä jos luonto on lähellä uhkaavana. En jätä viemättä lapsiani luontoon, metsään. Enhän myöskään pitänyt lapsiani sisällä kun talomme nurkalta löytyi mustaleski tai kun suht lähellä asuva kaveri kertoi heidän naapurinsa pihalla olleen kalkkarokäärmeitä.
Samalla lailla kun lapsille opetetaan liikenne turvallisuutta niin opetetaan heille luontoturvallisuutta.
Teehetken aika 